Ivan Manirahon Pimeyden mustuus kuvaa Helsinkiä, jossa turvaverkot repeävät ja byrokratia määrää, kuka saa olla olemassa. Teos on parhaimmillaan sosiaalitoimiston arjen kuvauksessa, mutta toistaa päihdekuvauksen tuttuja kaavoja.

Elias on juuri täysi-ikäistynyt. Taskussa on 750 euroa ja päällä olevat vaatteet. Asuntoa ei ole. Hän on päätynyt pikkulapsena Suomeen Ruandasta sukulaismiehen valkoisella valheella, ja nyt 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopussa kaikki turvaverkot murtuvat yhtä aikaa.

Siitä alkaa Ivan Manirahon Pimeyden mustuus (Like, 2026), kaksiosaisen saagan jälkimmäinen osa. Edellinen kirja Auringon syy (2025) kertoi lapsuudesta Ruandassa ja nuoruudesta Haagassa. Nyt ollaan Helsingissä, ja aikajänne kattaa finanssikriisistä koronan kautta Ukrainan sotaan.

Byrokratia kielenä

Maniraho kirjoittaa kronologisesti, kuin puhtaaksikirjoitetuissa päiväkirjoissa. Elias valmistuu lukiosta ja päätyy opiskelemaan sosiaalialaa korkeakouluun. Hänestä tulee sosiaalityöntekijä, joka jakaa yhteiskunnan varoja asiakkaille. Juuri ja juuri hän kykenee tekemään työnsä.

Teos on kiinnostavimmillaan juuri tässä: sosiaalitoimiston arjen kuvauksessa. Byrokratia ei ole taustakohinaa vaan kieli, jolla ihmiset puhuvat toisilleen. Lomakkeet, päätökset, valitusosoitukset. Maniraho näyttää, miten kansalaisuuden hallinnollinen koneisto tuottaa kuulumista ja sen puutetta samalla liikkeellä.

Suomen Kuvalehden arviossa todetaan, että Maniraho ei jää maahanmuuttajatarinan vangiksi. Pimeyden mustuus on kuvaus ihmisestä ajassa, kansainvälistyvässä Helsingissä. Asukkaat tekevät kaupungin. Taustat vaihtelevat, mutta kaikki ovat täynnä omia ongelmiaan.

Päihdekuvaus toistaa kaavoja

Heikkoutensa kirjalla on. Päihderiippuvuuden selontekona se toistaa tuttuja kaavoja: lupauksia, niiden pettämistä, hauskuutta ja sen valheellisuutta. Maniraho ei löydä tähän uutta kieltä.

Konservatiivisesti kirjoitettu teos kurkottaa päiväkirjamaisen dokumentaation ohi yleisempään, mutta ei oikein sitä löydä. Isomman kuvan hahmottaminen jää lukijalle. Se ei ole lainkaan hassumpaa, mutta se tarkoittaa myös sitä, että romaani ei itse ota viimeistä askelta.

Kuka pääsee julkaistavaksi

Manirahon tapaus on poikkeuksellinen suomalaisella kustannuskentällä. Esikoisromaani Auringon syy ilmestyi 2025, ja nyt vuotta myöhemmin seuraa toinen osa. Like-kustantamo on panostanut saagaan, mikä kertoo jotain siitä, miten harvinaista tämä on.

Amani Al-mehsenin Hayati, rakkaani (Otava, 2025) on toinen esimerkki. Kulttuuritoimitus huomauttaa, että yhteiskunta tarvitsee monikulttuuristen perheiden kasvattien näkökulmia voidakseen pysyä ajassa mukana. Al-mehsenin teos kertoo hänen äitinsä tarinan Irakista Saudi-Arabian pakolaisleirin kautta Suomeen. Kieli on arkista ja selkeää, kerronta toteavaa. Ei surkuttelua, ei säälittelyä.

Molemmat teokset tekevät saman asian: ne kieltäytyvät olemasta esimerkkejä. Al-mehsenin kirjassa tämä tiivistyy yhteen lauseeseen: pakolaisuus on yksi jakso jonkun elämässä, ei kenenkään ominaisuus.

Kritiikin tila kapenee

Suomalainen kirjallisuuskritiikki on kaventunut. Lehtien kulttuurisivut pienenevät, ja arvostelut keskittyvät yhä enemmän kotimaiseen valtavirtaan. Siirtolaiskirjallisuuden perinne Suomessa on lyhyt ja hajanainen. Kun Maniraho tai Al-mehsen julkaistaan, heitä luetaan usein ensin maahanmuuttokeskustelun kautta, vasta toisena kirjallisuutena.

Pimeyden mustuus ansaitsee tulla luetuksi toisin. Se on sairauskertomus ja muuttuneen Helsingin kuvaus. Romaani, jossa kaupungin ääni kuuluu useammalla kielellä kuin ennen.